Hyvinvointivaltion uusi käyttöjärjestelmä

Olen kauhuissani. Olen kuunnellut puheita valtiontalouden kestävyysvajeesta, kuntien umpikujaan ajautuvasta tilanteesta, tuottavuudesta, tehokkuudesta, työurista, työilmapiiristä, palveluiden järjestämisvastuusta, tuottamisesta, tilaamisesta, kuluttajan valinnasta, suuremmista yksiköistä jne. Kun menee mutkikkaaksi, yksinkertaista!

Kun puhutaan valtiontalouden kestävyysvajeesta, onko järkipuhetta vastata puheella veronkorotuksista ja/tai säästöistä? Vai onko järkipuhetta vastata miettimällä kasvun uusia lähteitä? Kamreeri tuijottaa tilikirjaa, johtaja yrittää löytää mahdollisuuksia. Onko politiikka kamreeritoimintaa vain yhteiskunnallista johtajuutta?

Talouskasvusta tiedämme, että koulutus ja teknologia ovat avainasemassa. Kiinniottotalouksissa ne toimivat enemmän kuin hyvin. Mutta Suomen kaltaisessa korkean koulutustason maassa, koulutuspanosten lisääminen ei tuota samaa saati teknologiat. Kyse on enemmän siitä miten niin teollisuudessa kuin palveluissa, niin yksityisellä kuin julkisella, saadaan irti tuottavuutta osaamistason nostamisella. Osaamistasoa voidaan nostaa vaikkapa tietotekniikalla mutta myös sellaisten väylien systemaattisella rakentamisella, joissa tieto lattiatasolta vielä paremmin tekemisen mahdollisuuksista kulkeutuu yläkertaan. Kyse on työilmapiiristä, johtamisen kulttuureista, hiljaisen tiedon hyödyntämisestä - työvoiman näkemisestä muuna kuin kustannustekijänä.

Hannah Arendt arvelee, että nykymaailman menon kurimuksen syynä on Animal Laborans, mekaanisesti, ympäristöä katselematon ja totteleva työn tekemisen muoto ja sitä edustava ihminen.  Homo Faber pinnistää kuinka-kysymysten yli miksi-kysymyksiin ja istuttaa työn tekemisensä yhteiskunnallisiin, poliittisiin ja eettismoraalisiin seurausten ympäristöön.

Kun puhutaan julkisista palveluista - siis auttamisesta ja välittämisestä - erotetaan  kuntien järjestämisvastuu ja itse palvelu. Animal Laborans kilpailuttaa ja ulkoiluttaa tuottajat, valitsee  ja panee rastin ruutuun. Animal Laborans antaa dementoituvalle vanhukselle setelin hoivan järjestämiseksi. Animal Laborans luettelee huumetokkuraiselle nuorelle hoitopaikkojen osoitteet ja ilmoittaa odotettavissa olevat jonotusajat. 

Kun julkinen vain tilaa, yksityinen löytää ansaintalogiikan. Terveet, helppoja ja tavanomaisia palveluita tarvitsevat ovat kuluttajia, jotka ostavat arkea helpottavat päivähoitopalvelut, lääkärin kirjoittamat reseptit tai ruokapalvelun. Julkinen subventoi tavalla tai toisella hintaa. Hankalat jutut jätetään ansaintalogiikan riskien vuoksi julkiselle.

Animal Laborans huomaa, että palkanlaskentaa ja hankintatoimintaa keskittämällä voidaa aikaansaada säästöjä. Niinpä hän päättelee, että kunnallinen itsehallinto- siis kuntalaisten demokraattinen vaikuttamismahdollisuus, lähipalvelut, ennakoiva työote tai ihmisen moninaisuuden tunnistaminen - että voi tarvita apua mutta samalla olla auttaja - saa mennä. Järjestelmäkeskeisenä Animal Laborans piirustaa yhä virtaviivaisempia organisaatioita, sote-alueita, esh-piirejä, suurkuntia, tuotantotalouden organisaatiokaavioita ja kertoo ihmettelevälle yleisölle ajavansa hyvinvointiyhteiskunnan asiaa. Ilman muuta, kun jotkut voivat entistä hyvemmin, hyvinvointia on. Niinpä kamreeriosaston tarpeet suurista yksiköistä sanelevat poliittiset ratkaisut. Auttaminen ja välittäminen - mitä julkiset palvelut ovat - siirtyy kilometrien päähän. Mutta onhan meillä netti!

Hyvinvoinnin parhaita asiantuntijoita ovat ne, jota ovat olleet työssä Nokialla. Kännykällä varmaan kerrotaan valitsemalla palvelu kuusi suomeksi tai ruotsiksi omatoiminen haavan ompelu. Vuorineuvokset tietävät paremmin miten tehokas terveydenhuolto toimii kuin ne lääkärit, jotka hakevat terveysvaikututuksia tai ne sosiaalityöntekijät, jotka hakevat elämänhallinnan välttämättömiä eväitä. Ja paras argumentti onkin, että kun nykyinen hyvinvointivaltio on tuottanut köyhyyttä, terveyseroja ja sosiaalisia ongelmia, se pitää vaihtaa markkinaehtoiseen. Ja kun viime kursseilla kuultiin markkinaehtoisuuden olevan tehokkuutta ylläpitävä ikiliikkuja, lopetetaan julkinen ja puhutaan vain järjestämisestä ja asiakkaan valinnanvapaudesta.

Tarvitaan uusi käyttöjärjestelmä. Me kerromme ja insinöörit toteuttavat. Siinä kai Nokiankin tai Applen tai Microsoftin perimmäisen menestyksen salaisuus on. Mutta vain Homo Faber osaa kertoa. Vain Homo Faber kysyy onko tässä mitään järkeä ja jos on, missä se on.

19.02.2010. 12:43

Vielä kerran valtaoikeuksista

Presidentin vaalitavan muuttaminen suoraksi oli seurausta siitä, että poliittiset päättäjät halusivat estää sellaisen valtiovallan käyttäjän - siis presidentin - valitsemisen, joka liittoutuu vähemmistön kanssa ja mitätöi näin kansan vaaleissa enemmistölle antaman kannatuksen ja luottamuksen. Tuolloin oli selvä käsitys siitä, että valtiovalta kuuluu kansalle ja sitä käyttää kansan vaaleilla valitsema eduskunta.

Puolipresidentillinen järjestelmämme ja valitsijamiehiin perustunut presidentin vaalitapa mahdollistivat poliittisten kauppojen tekemisen ja suoranaisesti eduskuntavaalin tuloksen mitätöimisen. Yleisillä syillä  simerkiksi Kokoomus pidettiin hallitusvallan ulkopuolella 1970-luvulla. Mutta myös toisenlaisia presidenttikausia oli nähty.

Presidentti-instituutiolla nähtiin kuitenkin vaalitavan uudistamisessakin merkityksensä. Kun presidentti valitaan suoralla kansanvaalilla, hän on aito ja todellinen kansankunnan keulakuva, hänessä symboloituvat kansalaisten arvostukset ja ikäänkuin henkinen tila  ja tätä kautta presidentti voi edustaa päivänpolitiikasta irrallaan olevaa kansakuntaa eheyttävää ja kokoavaa linjaa. Politiikkaa on nimittäin muutakin kuin vain valtion asioiden hoitoa. Politiikan rajat tulevat inhimillisen elämän koko kirjosta.

Tietenkin vaalitavan muuttaminen suoraksi nähtiin ongelmallisena puolipresidentillisessä järjestelmässämme. Suora kansanvaali vahvistaa presidentin asemaa valtiovallan käyttäjänä. Siksi presidentin valtaoikeuksia vähennettiin, jotta poliittinen järjestelmämme olisi parlamentaarinen ja jotta uudenlainen presidenttiys voisi muotoutua. MUTTA vaalitapaa uudistettiin aikana, jolloin maailma oli jakautunut kahteen blokkiin. Mikäli Neuvostoliitto olisi hajonnut jo 1980-luvulla, mitään nykyisenkaltaista keskustelua ei käytäisi politiikan keinotekoisesta jakamisesta sisä-ja ulkopolitiikkaan ja sitä kautta ikäänkuin erillisten instituutioiden luomiseksi.

Oli siis luontevaa karsia presidentin nk. sisäpoliittiset valtaoikeudet ensin.. Poliittinen historia oli jo osoittanut, että  presidentin vallan vaatijoitten pelko kansan typeryydestä valita vääriä kansan edusmiehiä ja -naisia oli perusteeton. Parlamentaarinen hallitsemisen tapa oli osoittanut voimansa.

1990-luvun alussa maailma muuttui kertaheitolla kun Berliinin muuri murtui, Suomen kansainvälinen toimintaympäristö muuttui ja se aloitti liittymisneuvottelut EU:n jäsenyydestä, Tuolloin kaikkien puolueiden näkemyksenä oli, että eduskunnan asemaa oli vahvistettava kansainvälisissä kysymyksissä ja siis ulko- ja turvallisuuspolitiikan asioissa. Eduskunnan asema turvattiin sen luottamusta nauttivan hallituksen kautta. Kyse on kansan suoraan valtuuttaman instituution asemasta. Demokratiassa on olennaista, ettei kyse ole yhden kansanedustajan vallasta, vaan monien yhdessä käyttämästä vallasta.

EU- asiat on säädetty jo 1995 niin, ettei  mitään politiikan osa-aluetta ole jaettu, vaan ne kuuluvat eduskunnan luottamusta nauttivan hallituksen vastuulle. Ulkopolitiikastakin sanotaan, että sitä presidentti ja valtioneuvosto johtavat yhteistoiminnassa. Globaalissa maailmassa jako sisä- ja ulkopolitiikkaan on irrelevantti. Kaikilla asioilla on globaalit ja lokaalit ulottuvuutensa.

Presidentin asema sotilaallisessa kriisinhallinnassa on säädetty poikkeuksena perustuslakiin vaalikaudella 2003-2007. Jos meillä olisi perustuslakituomioistuin - kuten SDP:n Eero Heinäluoma esitti - presidentin turvallisuuspoliittinen valta olisi parlamentarisoitunut viime eduskuntakaudella, Tuomioistuin ei voisi hyväksyä perustuslain kanssa ristiriidassa olevaa lainsäädäntöä, mutta eduskunnan määräenemmistö voi niin harkitessaan tehdä. Nyt siis puhuttaisiin vain siitä politiikan osasta, joka ulkopolitiikasta jäisi jäljelle. Sehän olisi suorastaan naurettavaa. Presidentin valtaoikeuksien kannalta on myös muistettava, että hän tekee päätökset esittelystä lukuunottamatta erätä pieniä  poikkeuksia. Ulkoministeri ja puolustusministeri ovat siis keskeisiä valankäyttäjiä aivan kuten pitääkin.

Nykyinen keskustelu presidentti- instituution kansanvaltaisuudesta ja eduskunnan ja sen luottamusta nauttivan hallituksen epäkansanvaltaisuudesta on seurausta ajankohtaisesta valirahasotkusta ja pidempään jatkuneesta puoluejärjestelmän kriisistä.

Valtiosääntöuudistuksissa ei ole hoppuiltu eikä presidentiltä ole odotettu mitään muuta kuin perustuslain noudattamista.  Taxellin komitean eduskunnan aseman vahvistaminen  yhteistoimintakysymysten ratkaisemisessa on tehnyt välttämättömyydestä hyveen. Niin pahasti on julkiset ja jopa arvovaltaiset puheenvuorot sotkeneet päivän pelinä keskeisten periaatteiden kirkkautta.

On varmaan poliittista viisautta jättää tekemättä - jo 1990-luvun alussa selvänä ollut muutos ja myös presidentin vaalitavan muutokseen liittynyt valtaoikeuskeskustelu - presidentin ulkopoliittisten valtaoikeuksien parlamentarisoimiseksi. Juna nimittäin on jo mennyt eikä historian pyörää voi taaksepäin tuupata.

Tosiasioiden tunnustaminen ei siis juuri nyt olekaan viisauden alku. Illuusio presidentistä ulkopolitiikan johtajana maailmassa, jossa olennaista on valtiovallan käyttäjien vallan oikeutus ja  valtuus tehdä sitoumuksia on kestämätön ja vain illuusio. . On päivänselvää, että avoin keskustelu niin valtioelinten kesken kuin julkisessa sfäärissä tuottaa parempia ulko- ja turvallisuuspolitiikan linjauksia kuin yhteistyökyvyttömyys tai keskustelemattomuus.

On älyllistä epärehellisyyttä naamioida muutospaineet hoppuiluksi, vain presidentti Halosen kauteen liittyviksi, kansan mielipiteen tai äänestysinnon halventamiseksi, eduskunnan luottamuksen varassa toimivan pääministerin aseman olevan itsevaltainen, poliittisen vasemmiston kannanottojen määrittäminen historiallisesti päinvastaisiksi jne. Näin toimii vain propagandan voimaan uskova poliittinen johtajuus. Kansanjoukkojen hurraamisella voitetaan mielikuvakilpailut mutta reaalimaailman ongelmien ratkaiseminen ja haasteiden näkeminen vaatii ihan jotain muuta. Tämänkin on historia opettanut.

14.02.2010. 13:23

Tony Halme - im memoriam

En pysty palauttamaan mieleeni vuotta, jolloin tapasin Tony Halmeen ensimmäisen kerran. Se tapahtui kuitenkin Lepakossa Radio Cityn ohjelman jälkeen. Kohtelias ja kovin iso kaveri. Mutta muistimme tämän tapaamisen kumpikin kun sittemmin olimme yhtä aikaa eduskunnassa.

Tony suhtautui minun mielestäni hyvin vakavasti kansanedustajan työhön ja koki kansalaisten hänelle osoittaman luottamuksen arvokkaana, osin myös raskaana. Mutta politiikan ja lainsäädäntötyön maailma oli hänelle aivan outo ja vieras. Hänellä täytyi olla valtavia paineita kaiken uuden omaksumisessa ja samalla odotusten ristipaineissa. Sitten oli tietenkin uhoavan rääväsuun imago. Minusta se oli enemmän kuorta. Mutta kyllähän erilaisten pillereiden pussukka oli vaikuttava ja pani epäilemaan, että sekaisin niistä täytyi olla.

Juttelimme Tonyn maailmalla olosta. Jesse Ventura oli hänelle jonkinlainen idoli tai jopa mentori. Jesse Venturaa ja hänen uransa eräitä vaiheita seurasin Torontosta.  Ventura- entinen showpainija - nimittäin toimi Minnesotan kuvernöörinä aikanaan neljä vuotta. Olimme  myös Tonyn kanssa Brysselissä. Kielitaitoisena miehenä hänellä ei ollut mitään vaikeuksia. Puku vain kiristi oudosti hartioissa.

Minusta hän oli sekä herrasmies että katujen kasvatti. Paljon oli ristiriitaisuutta - mielipiteitä, joita hänellä odotettiin olevan ja sitten niitä, joita hänellä oikeasti oli. Ainakin minä sain tällaisen käsityksen niistä hetkistä, jolloin keskustelimme. Ehkä joku toinen sai toisenlaisen.

Ei Halme ollut entisellään sairauslomansa  jälkeen. Menihän siinä paljon unelmia, mahdollisuuksia ja mahdottomia. Uho antoi odottaa paljon mutta oli vain vähän annettavaa. Mutta kyllä hän yritti.Tärkeätä on erottaa ilmiö Tony Hame ihminen Tony Halmeesta.

Lepää rauhassa.

***

Ylipäätään pitäisi osata erottaa eduskunta instituutiona kansanedustajineen ja kansanedustajat yksittäisinä ihmisinä.

Parlamentarismin arvostaminen ei voi tarkoittaa sitä, että yksittäisten kansanedustajien pitäisi olla jotenkin yli-ihmisiä. Ja että parlamentarismin tilaa mittaisi yksittäisten kansanedustajien tekemiset.

Jokaisessa meissä on erilaisia puolia - sovittelijaa, kiukuttelijaa, sooloilijaa, joukkuepelaajaa. Eduskuntakin on ihmisyhteistö, jossa pitää osata käyttää annettuja resursseja parhaalla mahdollisella tavalla hyväksi. Mutta kovin huonosti niin eduskuntaryhmät kuin eduskunnan omat elimet osaavat johtaa, kehittää työilmapiiriä ja tukea yksittäisiä jäseniään. Jos yksin olet sinä ihminen, kansanedustaja sitä vasta onkin.

Itse asiassa valtaosa politiikan ongelmista ovat ihmissuhdeongelmia ja suurin haaste  poliitikolle on kasvaa ihmisenä. Tässäpä yleinen työelämän haaste!

***

Tietenkin Sauli Niinistön kansansuosio kasvaa ja saa kasvaakin. Hänellä on kaikki sellaiset avut, joita menestyksellinen presidenttiys edellyttää. Kyky pohtia, kirjoittaa, esittää mielipiteitä, olla johdonmukaisesti linjalllaan sekä erilaista kokemusta niin työelämästä kuin elämästä muutoinkin. Mutta onneksi hänkin on vain ihminen erilaisine puolineen.

Eduskunnan puhemiehellä pitää olla työtovereittensa luottamus, jotta instituutio voisi toimia parhaalla mahdollisella tavalla. Häkellyttävintä onkin, että puhemiehen vaalia vaaditaan julkiseksi (Häkämies) ja varmaan seuraavaksi puhemiestä valittavaksi suoralla kansanvaalilla.  Mutta hei, meillähän on jo Idols-kisa, euroviisut ja Big brother!

08.02.2010. 16:48

Veijareita ja pyhimyksiä

Myönnetään, että yksilöllistyminen ei ole paras käsite  kuvaamaan tarkoittamaani kehitystä mutta kuitenkin käytännöllinen ja selkeä.

Yksilöllistyminen näkyy kaikkialla. Eikä siitä ole vapaa myöskään politiikka. Yhteiskunnan jäsentämiseen ja arvostuksiin liittyvät puolueiden erot ovat jääneet traditioihin.Erittelevä ja eri vaihtoehtoja arvioiva poliittinen puhe on jäänyt on-line-retoriikan jalkoihin. Vaaleissa on puoluebrändin parhaat myyntiedustajat  kilpailemassa rahan määrästä ja tulevat kaupan päälle valituksi.

Kaiken huipuksi viimeaikainen  poliittinen keskustelu presidentin valtaoikeuksista on mennyt sata lasissa metsään. Kansalaisten suora vaikuttaminen - jota ehdottomasti tarvitaan - on yksilöllistetty sekin. Preisidentti-instituutio on  muka kansanvaltainen kun kansa valitsee. Ja pääministeri on yksinvaltias kun eduskunta valitsee. Presidenttimmekin harhautui kuvittelemaan, että valtaoikeuskeskustelussa on kysymys hänestä. Ilmastomuutoksessakin kaiketi on kysymys Luojan kiukuttelusta.

Kansanvalta tulee kuitenkin asioista ja nitten käsittelemisestä - että useat näkökulmat tulevat esille ja erilaiset näkemykset yhteensovitetaan. Tämä on demokratian ydintä ja tämä on eduskunnan tehtävä.

Puhemies Niinistö ei saanut kansanedustajilta kovin hääppöistä tukea. Hänen nimittäin pitäisi edustaa instituutiota ja sen jokaista osaa - siis myös 200 kansanedustajaa. Vaikka politiikassa on monta asiaa pielessä, ei eduskunnassa kansanvaltaisena elimenä ole mitään  pielessä. Puhemiehen tehtävä on puolustaa kunniakkaasti insitituutiota eikä pötkiä pakoon ja liittyä ilkkujien joukkoon. Veijaripuhet ovat juuri tätä.

Niinistökin on kansan hurmoksesta presidentin vaaleissa harhautunut luulemaan, että puhemies on Idols-kisan voittaja. Kun kansa tykkää, muitten ei tarvitse. Vaan kun eduskunta ei ole Idols-kisa, vaan joukkue, joka valitsee edusmiehensä.

Protesti on protesti yhden miehen showlle. Sille hiekkalaatikossa leikkivälle, joka työntää muut yli laidan ja haluaa rakentaa hiekkalinnan itse. Ei tässä mitkään säästöjutut vaikuta euron vertaa.

JK Ei voi muuta sanoa kuin, että hienosti Sauli Niinistöltä: tunnustaa, että itsessäkin voi olla vikaa. Minussakin oli vikaa ja siistin siksi tekstiä. Mutta ei se taida auttaa. Eikä edes se, että kirjoitin yksilöllistymisen vaarasta, josta mielestäni puhemiehen vaali oli osoitus. Olen politiikan tarkkailija ja tarkkailijathan voivat olla perin väärässä.

03.02.2010. 10:15

Lukeminen avartaa

The Globe and Mail on minusta eräs parhaimmista nettilehdistä. Kanadalaisesta julkaisusta löytää paitsi uutiset aina myös syventävää tietoa, tasokkaita kolumneja ja kiinnostavia kulttuuriartikkeleita. Minusta myös grafiikka kertoo asiallisuudesta mutta myös helposta tavasta lähestyä lehteä. Tiedolle ei totisesti ole asetettu kynnyksiä.

Luin viimeksi Doug Saundersin kolumnin Gordon Brownista. Brown on ahtaalla koska hän on jahkailija ja päätämätön jos on uskominen Peter Wattin julkaisemaa kirjaa "Inside Out". Tätä samaa kuvaa kyllä vahvisti sinänsä fiktiivinen brittisarja, jossa Blairin ja Brownin vallanjako ratkesi Blairin eduksi Labourin sisällä. Kyseessä (Watt) on Labourin sisäpiiriläinen, joka joutui jättämään tehtvänsä vaalirahoitusjupakoissa.

Mutta Brownin politiikka tuottaa merkittäviä tuloksia, jotka voivat sittenkin vaikuttaa vaaltulokseen. Työttömyys on laskenut ja on nyt 7,8 prosentin tasolla. Kun riemuitsin finanssikriisin hoidossa Brownin näkemysten puolesta, tunnen nyt jonkinlaista myötäiloa. Samoin kolumnissa mainitut kaksi tutkimusta saavat minut tyytyväiseksi. Brownin malli terveydenhuollon järjestämiseksi on tehokkaampi ja halvempi kuin markkinaehtoisemmat Skotlannissa ja Walesissa. Terveisiä Sitralle, joka on onnistunut käärimään voittoja - tai oikeastaan heidän hankevetäjänsä. Parasta on kuitenkin uutinen siitä, että Labourin koulutuspolitiikka on lisännyt 1990-luvun lopusta köyhimpien perheitten lasten hakeutumista yliopistokoulutukseen 50 prosentilla.

Aftonbladetista puolestaan luin kirjoituksen Ruotsin EMU-jäsenyydestä. Se päätyy arvioon, ettei Ruotsissa tule uutta kansanäänestystä pitkään aikaan liittymisestä eurooppalaiseen raha- ja talousliittoon. Ja miksipä tulisi? EMU on suurissa vaikeuksissa koska alueen erilaisuudet ovat nyt kärjistyneet. Tosin ruotsalainen Calmofors suosittaa rahaliittoa solidaarisuussyistä. Ruotsalaisilla olisi varaa maksaa kreikkalaisten ahdingosta jotain mutta mitään taloudellisia perusteita hänkään ei löydä jäsenyydelle.

Niin - tulinko jo maininneeksi, etteivät kummatkaan maat kuulu EMU:un. Silti olen sitä mieltä, että Suomen piti liittyä rahaliittoon mutta että jätimme käyttämättä uskomattoman tilaisuuden ajaa  lähentymiskriteeriksi työttömyysasteen. Vielä vaaleissa 1995 puolueeni oli tällä kannalla mutta hallituksessa ollessa Suomi kuului niitten maitten joukkoon, jotka aktiivisesti vastustivat työttömyysasteen mukaanottamista.  PES:n ( piirissä toimivat sosialistit) valtionvarainministerit ja esimerkiksi varjoministeri Brown pitivät tavoitetta tärkeänä. Mutta Suomen kanta määräytyi Saksan mukaan ja siellä painoi Kohl ja Waigel kupin toiseen suuntaan.

Luin myös kiinnostuksella HS:n haastattelun presidentti Halosesta. Kokoomuksen kosto jäin hiukan mietityttmään. Onko tosiaan niin, että Kokoomus ajaa presidentin valtaoikeuksien parlamentarisoimista kostaakseen Tarja Haloselle tietäen, etteivät muutokset tule koskemaan juuri Tarja Halosta mutta sitävastoin presidenttipelin suosikkia Sauli Niinistöä? Kovin kummallinen logiikka. Tosiasia on kuitenkin nyt se, että EU-asioissa eduskunnan luottamuksen varassa toimiva hallitus vastaa ulko- ja turvallisuuspoltiiikassa, sotilaallisessa ja siviilikriisinhallinnassa eduskunnan asema on vahva ja presidentin aserma on säädetty poikkeuslakina - siis perustuslain vastaisena. Ainoa asia, joka on jäänyt hoitamatta, on epäselvyyttä aiheuttavan pykälän selkiyttäminen.

Tulevaisuudessa nimittäin tullaan kiistelemään siitä millaista rajanvetoa on EU:n piirissä tapahtuvan ulko- ja turvallisuuspolitiikan ja muun välillä. Globaalissa maailmassa, jossa EU on  toimija keskustelu tulee olemaan omituista ja kovin kansallista. Veikkaanpa, että tullaan näkemään sellainenkin  ihme, että tuleva presidenttipuolue löytää rajoja ja tuleva ei-presidenttipuolue ei löydä.

"Näin valta ostetaan" on myös hyödyllistä luettavaa. Esko Riepula alleviivasi hienosti loppuviikon haastatteluissa politiikan piirissä olevaa kummallista ajattelua, että vaaliraha on erilaista rahaa kuin muu raha. Jos rahaa annetaan ja haetan etua, ei sitä vaalit korruptoivasta rahasta miksikään muuksi muuta. Siksipä jääviydessä ei saa lipsua piiruakaan.

31.01.2010. 14:19