Lautasellinen hyvää ruokaa

Kuluttajatutkimuksen mukaan ruuan hinta laski arvonlisäverokannan alennettua 17 prosentista 12 prosenttiin 5,7 prosentilla. Nyt hinnat ovat nousseet lokakuun alennuksen jälkeen 1,7 prosenttia. Kuitenkin raaka-aineiden ja puolivalmisteiden hinnat eivät ole nousseet yhtä paljon kuin valmisruokien. Tämähän on ravitsemus- ja terveyspoliittisesti hyvä uutinen.

Hesari uutisoi, että ruuan hinta on noussut. Uuden Suomen verkkolehti puolestaan otsikoi, että näin halpaa ruuasta tuli. Kummankin jutun lähteenä on sama tutkimustulos.

Ruoka maksaa vieläkin Suomessa liikaa. Useimmissa Euroopan Unionin maissa ruuan alv on nolla. Suomi on pohjoinen ja pitkien etäisyyksien maa, joka rasittaa elintarvikeketjua. Kun vielä tiedetään, että arvonlisävero tasaverona on omiaan jyrkentämään tuloeroja -pienituloisen on aina ansaittavat suhteessa enemmän maksaakseen arvonlisäveron- oikea johtopäätös minusta olisi, että ruuan arvonlisäveroa on laskettava edelleen. Eri maitten kokemukset puhuvat myös sen puolesta, että alemmat arvonlisäverokannat tuottavat enemmän. Slow food-ajattelu tarvitsee tuekseen myös veropolitiikkaa, jota alempi verokanta tukee.

Niin, onko veropolitiikka vain fiskaalista ts. että kerätään varoja valtion kassaan vai onko se yhteiskuntapolitiikkaa? Minun vastaukseni on aina ollut, että se on yhteiskuntapolitiikkaa. Kun haluan, että perusturvallakin elävien ihmisten pitää saada syödä muutakin kuin puuroa, olen uutisesta iloinen!

Marxilaisena käsitän myös sen, etteivät alistetut ihmiset, joitten aika menee elämisen peruskysymyksiin, jaksa kiinnnostua politiikasta, taiteista tai tieteistä. Siis jos haluan lisätä kiinnostusta politiikkaan, nostaa äänestysintoa, olen halvemman ruuan kannalla ja valmis nostamaan perusturvan tasoa. Tämä lieventää tuloeroja. Tasainen tulonjako puolestaan tuottaa kiistatta talouskasvua.  Sillä taas pidetään huolta hyvinvointivaltiosta ja sen kestokyvystä.

29.03.2010. 16:48

Hienoa, että olen ihan väärässä

Viikko sitten oli Hesarissa juttu Helsingin sosialidemokraateista. Nimettömät muitten puolueitten kommentaattorit arvostelivat demareita tempoilevuudesta ja halusta irrottautua kunnallispoliittisesta konsensuksesta. Luultavasti heidän kommenttinsa liittyivät enemmän ajankohtaiseen kunnallistalouden ahdinkoon. Minun eivät.

Samassa jutussa oli siis myös minun kanssani käyty kahvikuppikeskustelu. Kun en ole enää enkä aio ollakaan poliittinen toimija, enemmän yhteiskunnallinen keskustelija, yritin sanoa jotakin puoluetoimintaan liittyvistä haasteista. Onneksi kuitenkin olin täydellisen väärässä kuten Risto Kolanen piirin nykyisenä puheenjohtajana osoitti tämänpäiväisessä yleisöosastokirjoituksessaan samaisessa lehdessä.

Jotenkin minusta on - tunnustan siis nyt, että virheellisesti  - tuntunut siltä, että puoluetoiminnassa on tullut hyveeksi kuluttaa istumalihaksia. Tällä en mitenkään tarkoita sitä, etteikö kokouksissa pidäkin istua. Kun tutkimustulokset puhuvat valtavasta ihmisten osallistumispotentiaalista mutta samalla siitä, etteivät ihmiset löydä väyliä ja kanavia toimia - tämä koskee erityisesti poliittisia puolueita - olen todella vaivannut päätäni tällä paradoksilla. Onko vika ihmisissä, vai onko vika systeemissä?  Tällaisessa tilanteessa valitsen aina systeemin. Mutta voihan se olla, että ihmisissä se vika on. Kumma kun eivät ymmärrä toimia poliittisissa puolueissa!

Kun olen väittänyt, että sosialidemokraateilta on kirvonnut ote kansalaisyhteiskuntaan niin arkikielellä sanottuna se on sama asia kuin että puolueessa toimivat ihmiset eivät tiedä ja tunne riittävästi sita maailmaa missä ihmiset elävät ja  toimivat.

Minusta puolueen pitäisi olla kuin bensa-asema, josta haetaan ideologian ja arvojen käyttövoima sekä käytännön tietoja ja taitoja, toimintaan jossain muualla. Olkoon se harrastustoimintaa, vapaaehtoistyötä, liikuntaa, järjestötoimintaa potilasjärjestöissä, kouluyhteisöissä, ammattiyhdistyksissä... Poliittinen työ olisi siis tekemistä.  Käytäisiin vaikkapa keittämässä kahvit vanhainkodissa samalla kun toimitaan Martoissa - ja poliittisessa puolueessa. Tai kierrätettäisiin tavaroita ja tutustuttaisiin oikein kunnolla naapurirapun maahanmuuttajaperheeseen. Tai kerättäisiin nimiä eläinten paremman kohtelun puolesta yhdessä Animalia jengin kanssa.

Niinpä lausahdin oikein epäonnistuneesti, että jos demarit ovat oikeasti huolissaan köyhyydestä, menisimme tekemään vapaaehtoistyötä leipäjonoissa.

Mutta onhan se hyvä alku, että keskustelemme köyhyydestä. Minäkin olen luennoinnut viime päivinä juuri tulo- ja terveyserojen kasvusta. Jotenkin minusta kuitenkin tuntuu, että olisi oikeampaa antaa ääni niille ihmisille, jotka seisovat leipäjonossa tai niille, joille sosiaalityöntekijä kertoo toimeentuloa haettaessa, ettet sinä saa käyttää rahojasi noin.

Pahimmin erehdyin antaessani vitsaa sosialidemokraattien nuorennusleikkaukselle.

Minusta ei pitäisi keriä sisäänpäin ja olla innoissaan sellaisten nuorien mukanaolosta, jotka tekevät puolueyhteisössä palkkatyötä - joka toki on arvokasta ja tärkeätä, vaan ilo olisi suurempi jos asunnonvaltaajat, kehitysmaa-aktivistit miksei seurakuntanuoretkin voisivat löytää poliittisen toiminnan ulottuvuuden ja se olisi juuri puolueessamme. Kun nuorten sukupolvitehtävä on haastaa olemassaolevat tavat ajatella ja toimia,  ei se käytännössä kauhean hyvin onnistu, jos on työsuhteessa uudistettavaan. Mutta tässä tuntumassa olinkin väärässä.  Onneksi ei ole syytä huoleen ja olen pahoillani, että olen tuottanut pahaa mieltä.

Helsingin sosialidemokraateilla on ylivertaiset intellektuaaliset resurssit astua johtoon. Sivumennen sanoen, olisi kiva löytää resurssit myös stadin demareitten webbisivulta. Nyt etusivulta aukeavat piiritoimikunta ja piirikokousedustajat mutta valtuutetuttuja, lautakuntien jäseniä ja kansanedustajia on osattava etsiä yhteydenotto-valikon sivuvalikosta. Mallia voisi ottaa vaikkapa kokoomuksen ja vihreitten webbisivuilta, joilla käydään ememmän kuin demareitten. Tästä olisin hiukan huolissani vaikka muuten olenkin väärässä huolenaiheitteni kanssa.

Sanoin haastattelussa jopa, että oikeaan suuntaan ollaan menossa. Tällä tarkoitan juuri vallitsevien keskittämisoppien haastamista, jossa mielestäni sosialidemokraatit ovat profiloituneet. Lähipalvelujen turvaaminen on myös osallisuuden ja osallistumisen turvaamista, terveyserojen madaltamista- sillä vain helposti tavoitettavat palvelut löytävät nekin, jotka niitä eniten tarvitsevat.

Risto Kolanen arveli, että minulla oli happamia kun olen kaivannut sosialidemokraattisten apulaiskaupunginjohtajienkin avauksia ja linjanvetoja. Muistellaan nyt Tuomiojaa, Viinikkaa, Korpista tai Björklundia ja katsotaan googlettamalla missä ollaan. Hannu Penttilä on toki osallistunut keskusteluun, hyvä niin ja tunnustan olleeni väärässä. Sitäpaitsi hän olikin ainoa joka vastasi kun kirjoitin Jussi Pajuselle, Tuula Haataiselle ja hänelle Miina Äkkijyrkan kohtelusta taiteilijana, alkuperäkarjan suojelijana ja suurena persoonana häädössä Vuosaaren Skatasta.

18.03.2010. 12:43

Isoäiti perheessäni

Pienen ydinperheeni muodostavat lapseni ja minä. Mutta elämässämme on ollut myös vaihe, jolloin olemme eläneet kolmen sukupolven elämää. Nyt mummi ei asu kanssamme mutta kuuluu ehdottomasti perheeseemme. Hän tarvitsee meitä kaikkia lapsia ja lapsenlapsiaan ja me tarvitsemme häntä. Sen lisksi hän tarvitsee arkipäivästä selvitäkseen kotisariaanhoidon apua pyörätuoliin pääsemiseksi ja siitä taas vuoteeseen illalla.Me olemme niitä muutaman vielä elossa olevan ystävän ohella, jotka soittavat ja käyvät. Koko perheyhteisömme  kokoontuu vuorotellen yhteisiin juhliin olipa kyseessä synttärit, rippijuhlat tai juhlapyhät. Olemme onnekkaita, että joukossamme on myös mummi.

On hirveää alistamista, että viranomainen päättää ettei isoäiti kuulu perheeseen. On hirveää alistamista, että viranomainen päättää köyhien ihmisten kohdalla mitä hän saa ostaa, mitä harrastaa ja mihin käyttää rahansa. Niinhän toimeentulotukea myönnettäessä tehdään.  Niin tehdään vammaisten kuljetusten osalta.

Isoäitien käännytys on ahdasmielistä virkamiestoimintaa. Maahanmuuttokriittisyyden alttarille pannaan nyt sitten vanhat ihmiset, joilta riistetään oikeus rakastavaan ja turvalliseen perheeseen.

Muutamia vuosia sitten en voinut uskoa, että Suomi karkottaa erään nuoren miehen, joka olisi ansainnut karkotuksen sijaan urhoollisuusmitalin. Hän päätti selvitä, irottautui rikos- ja huumekierteestä, oppi suomenkielen, hänellä oli perhe. Mutta menneisyyttään hän ei voinut muuttaa, vain itsensä. Kun karkotuspäätöksen väliaikainen toimeenpanokielto  tuli, häntä oltiin taluttamassa rajan yli. Tämä siksi, että viranomaispäätökset ovat laillisia ja siis oikeita.

Lait ovat lakeja. Mutta niitä tulkitaan joka päivä, niitä voidaan muuttaa. Minulle lapseni ovat lapsiani, vaikka he ovat kohta aikuisia ja ovat omillaan. Minä olen heidän äitinsä, vaikka he itse olisivat isiä ja äitejä. Niin sen tulee olla.

15.03.2010. 10:45

Fantastinen kasvisruoka

Aivan loistava kolumni tänään Anu Silfverbergilta Nyt-liitteessä. Kyse on Helsingin kaupunginvaltuuston keskustelusta kasvisruokapäivästä.  Anu Silfverberg kirjoittaa: "Olen kaikila mittapuilla viimeinen ihminen, jonka pitäisi lopettaa äänestäminen." Mutta silti hän ahdistunut, toivottavasti ei kuitenkaan yhtä ahdistunut kuin minä, Youtubessa leviävästä kasvisruokavideosta.

Ymmärän, että valtuuston kokouksessa näkyy joukkohysterian lainalaisuudet. Että sitä kiihotutaan toisten ¨puheista ja pannaan vielä paremmaksi. Mutta kiihottua nyt kasviksista!

Kouluruuan ainoat kriteerit pitää olla, että se terveellstä, maittavaa ja edullista. Olen ollut kasvis-kalasyöjä yli 20 vuotta.Siksi meidän perheessämme kasvisruokapäiviä on ollut aina viikon päivistä enemmistö. Aina ei viitsi tehdä useita ruokia. Mutta ei ole kukaan hypännyt ikkunasta.

Voi itku muutenkin. Kun aina olen ollut sitä mieltä, että asioista on puhuttava niitten oikeilla nimillä, nyt on lisättävä vielä, että on puhuttava asiasta.

26.02.2010. 10:25

Olen suomalainen

Suomalaisuuteen liitetään usein luonteva ja elävä yhteys luontoon. Mutta onko meillä enää sitä? Poikkeuksellisessa pitkässä pakkasjaksossa valtavan lumimäärän keskellä odotamme yhteiskunnan toimivan häiriöttä. VR:n uskottavuus on mennyttä kun se ei pysty pitämään vaihteita puhtaana lumipöllyssä tai sulattamaan jäitä nopeammin. Lehdet pullistelevat juttuja kuka korvaa ja korvaako riittävästi kun junat eivät kulje aikatauluissaan. Siitä saakin minusta VR:ää kovistella, että se häätää ihmiset ulos odottamaan ja että niin valtava määrä asemista on kylmiä ts. ei ristin sielua mailla eikä halmeilla.

Minua kiinnostaa korvauksia ja uskottavuusvajetta enemmän onko ollut järkevää irrottaa radanpito ja liikennöinti? Onko järkevää mitoittaa tehokkuuden nimissä henkilöstö minimiin ja kuvitella, että luonnonolosuhteet ovat neutraali tekijä mitoituksen suhteen? Olen lisäksi kuullut, että henkilöstö olisi ollut valmis tekemään ylitöitä mutta siihen ei ole johdon taholta suostuttu. Mutta että kuka tahansa voisi koska tahansa mennä putsimaan ratapihalle vaihteista lunta?  Nuoret pojat ovat nuoria poikia vaikka heillä olisi asetakki päällään.

Suomalaisuuteen liitetään myös sisu. Mutta missä on Vancouverin kisojen suomalaissisu? Minua ei kiinnosta ollenkaan kuinka monta mitalia saadaan. Minua kiinnostaa pystyvätkö urheilijat tekemään parhaan suorituksensa. Siksi olen hämmästynyt alisuorituksista, joukkuehengen kaikkoamisesta ja vaivojen valituksista.

Ruotsin Anja Pärsson on aivan fantastinen. Kammottavan kaatumisen ja ilmalennon jälkeen syöksyrinteessä, Pärsson ilmestyy seuraavana päivänä kilpailuun. Mikä sisu! Laura Lepistö on minusta myös fantastinen. Lehdet suitsuttavat aina Kiira Korpea ja hänen seksikkyyttään. Mutta Lauralla on sisu. Hän ei pyllähdä tärkeissä paikoissa. Ja vaikka pyllähtäisikin tulevassa vapaaohjelmassa, hieno kilpailija on silti. Niin paljon on jo näyttöjä hermojen hallinnasta ja sisusta. Olihan se myös hieno katsoa miesten maastohiihdon jokkuekisa eilen. Olettaen, että suoritus oli dopingista vapaa ja siksi sitäkin arvokkaampi.

Kyllä on mainiota, että juuri lumilautailija on tuonut Suomen toistaiseksi ainukaisen mitalin. Rento ja reilu meininki yhdistettynä sisuun, siinä vasta yhdistelmä.

Lumimyräköiden jälkeen sitä vain on mentävä ulos ja tartuttava lapioon. Sisulla sitä rämpii kinoksissa ja kas kummaa, piha putsautuu ja huomenna uudelleen.

 jk. Laura Lepistö on uskomaton! Onnea!

25.02.2010. 11:11