Ottelu markkinavoimien kanssa

Vaikka EU:n piirissä on kyetty päättämän yhteisesti keskinäisestä vakauden turvaamisesta, euroa vastaan hyökätään nyt rajusti. Mistä on kysymys?

Kyse on tietenkin psykologiasta - uskosta ja luottamuksesta - mutta myös talouspolitiikasta ja sen osista, rahapolitiikasta ja finanssipolitiikasta. Keskustelu velkaantumisesta, holtittomuudesta ja rajuista säästöistä ja julkisen talouden leikkauksista ilman muuta herättää kysymyksiä siitä miten EU:n piirissä voidaan löytää uusia talouskasvun lähteitä eli miten jäsenmaat pystyvät tulevaisuudessa hoitamaan velkaansa. Kovin kummoista tekstianalyysia ei tarvitse tehdä kun jo suomalaisista puheenvuoroista voi päätellä, että huonosti tulee menemään. Pääministeri Vanhanenkin meni sanomaan, että Eurooppa on maailman vanhainkoti. Vanhainkoti ei kuullosta kovin innovatiiviselta saati maksukykyiseltä. Jos olisin sijoittaja, panisin kysymysmerkkejä jo tällä perusteella EU:n perään. Niinhän tässä on nyt käynyt. Vaikka Vanhasen ansioksi on pantava viikko sitten Ylen TV:n ykkösaamussa hyvin argumentoitu EU:n tukipaketti.

Sen sijaan Vanhanen olisi voinut kyseenalaistaa ns. kehittyvien talouksien rajun talouskasvun. Maailman talouden kannalta on tyhmää, että Kiina pitää valuuttansa keinotekoisesti heikkona, että se viis veisaa kasvihuonepäästöistä ja että se kiskoo kovia taloustuloksia epäinhimillisistä työolosuhteista. Onko niin, että tosiasiassa myös Euroopan poliittiset johtajat havittelevat riistokapitalistista kasvua mutta myöntävät, ettei se ole meillä poliittisesti mahdollista? Miksi ihmeessä sen pitäisi olla mahdollista missään? Eikö EU:n pitäisi nyt ottaa johtajuus kestävän kasvun maanosana, jossa mietitään tuotannon koko ketjua, ympäristöulottuvuutta ja hyvinvointia? Minua suututtaa puhe kansainvälisestä kilpailusta samaan aikaan kun keskinäinen solidaarisuus edellyttää euroalueella yhteistoimintaa ongelmien voittamiseksi. Se mikä pätee Euroopan rajojen sisällä, onkin toisin ulkopuolella. Tulee mieleen amerikkalaisten luontosuhde: metsään meno on siellä selviytymistaistelua, meillä virkistävää retkeilyä.

Ja entäs presidenttimme? Hän saneli valtioneuvoston pöytäkirjaan voimakkaan lausumansa valtaoikeuksien suhteen perustuslain uudistamisen yhteydessä. Kreikan kriisin suhteen hän toivoi paria päivää aiemmin kansallista yhtenäisyyttä mutta viittasi, ettei häneltä sellaista kommenttia varmaan haluta kun valtaoikeuksia halutaan karsia. Mutta juuri tästähän arvojohtamisessa on kyse! Kyllä pääministeri ja valtiovarainministeri pystyvät EU:n piirissä käyttämään sitä poliittista mandaattia, jonka eduskunta on heille antanut. Presidentti ei olisi ollut eduskunnalle vastuussa. Kun kansa valitsee presidentin, hän olisi voinut puhua kansalle mitä mieltä hän asiasta on.

Presidentin olisi pitänyt perustella miksi Kreikan tukeminen on kansallisen yhtenäisyyden kysymys ylimalkaisen heiton sijaan, mitkä voivat olla euron vaihtoehdot jos euroalue hajoaa, miten hän näkee Euroopan Unionin tulevaisuuden, selvitäänkö laajentumisesta ja syventymisestä yhtäaikaisesti? Kun euro on ollut poliittinen projekti, juuri nyt sitä pitää puolustaa poliittisin perustein. Ehkäpä tämän puheenvuoron jälkeen myös sosialidemokraattinen eduskuntaryhmä olisi arvioinut tilanteen toisin.

Tosin ymmärrän näin, että tämän viikon tiistaiaamun puoluehallitus oli jo päättänyt asian ja eduskuntaryhmän kädet olivat sidottuja. Tätä se medioituminen teetättää. On tehtävä yhtenäisyyden nimissä päätöksiä, joita on vaikea perustella. Pankkien vastuu? Vastuun toistelu on sanahelinää. Jos halutaan vastuun toteutumista todella, pitää mennä sosialisointiin. Ts. yhteiskunnan tuen vastineeksi otetaan omistusoikeutta.

Kun nyt on aloitettu Kreikan tukeminen, kukaan ei tiedä mihin tukeminen tulee loppumaan. Onko vuorossa Portugali, Espanja, Italia, Irlanti? Rahapolitiikan ja finanssipolitiikan irtikytkeminen on jo sinänsä ongelma. Vaikka Euroopan Keskuspankki onkin yrittänyt kulkea reaalitalouden maailmassa, on se kuitenkin talouspolitiikasta irallisena jotenkin jähmeä liikkeissään. Kreikalta esimerkiksi edellytetään nyt kaikilta tahoilta niin kovia julkisen talouden säästöjä lyhyessä ajassa, että seurauksena on taatusti työttömyyden kasvu, ostovoiman romahtaminen ja poliittinen epävakaus. Kuitenkin oikeita toimenpiteitä olisi luoda kestävyyspohjaa: laajaa veropohjaa veronkiertoa tukkimalla, luoda hyvää ja ennustettavaa hallintoa ja ennen muuta luottamusta. Varakkaat voivat aina pelastautua. Tavalliset ihmiset kantavat aina kaksinkertaisen taakan. Jaa,a. Megaluokan ongelmia pitäisi ratkoa.

Göran Persson kuvasi hyvin Ruotsin EMU-keskustelua kun häneltä tivattiin kommenttia Paavo Lipposen väittämiin vastuun karttamisesta. Arvostan sitä, että Ruotsissa ylipäätään nähdään vaivaa yhteiskunnallisen keskustelun eteen ja jossa yritetään avata monimutkaisia talouden kysymyksiä. Keskustelu voi johtaa siihen, että kansalaiset päättävät toisin kuin eliitti olisi toivonut mutta kyllä ylivertainen etu on se, että luottamus on kaksisuuntaista. Meillä olisi pitänyt keskustella EMU.sta ja sen merkityksestä vieläkin enemmän.

Ainakin sosialidemokraattisessa puolueessa. Eihän tämän tilanteen pitänyt mitenkään tulla yllätyksenä. Eurovakautta voidaan joutua joskus yhteisesti puolustamaan ja että etelän jäsenmaitten talouskehitys on epäsymmetrinen  pohjoisen kanssa. Ja että euron ulkopuolellakin on elämää mutta että me halusimme olla osa suurempaa talousaluetta koska arvioimme hyötyvämme siitä. Hyödytty on mutta joskus voi joutua myös maksumieheksi. Nyt pitää mennä eteenpäin ja tuoda erilaisia ehdotuksia megaluokan ongelmien ratkaisemiseksi. Tätähän ihmiset sosialidemokraateilta toivovat. Että meillä on näkemystä toteuttamiskelpoisista yhteiskunnallisten ongelmien ratkaisuista, että meillä on kansainvälistä poliittista voimaa ja että periaatteet pysyvät vaikka pelin politiikka vikittelisikin.

14.05.2010. 15:00