Kasvua perkele

Ilman muuta Suomi kansantaloutena tarvitsee kasvua. Sitä tarvitaan valtionvelan hoitamiseksi, sitä tarvitaan ikärakenteen muutoksen hallitsemiseksi, sitä tarvitaan hyvinvoinnin ylläpitämiseksi ja kenties parantamiseksikin. Marjo Matikainen ei varmaan ehtinyt pohtia millaisia havuja ladulle tarvitaan mestaruuden voittamiseksi. Mutta me ehdimme, sillä talouspolitiikka on päätöksiä, joitten vaikuttavuutta pitää parantaa.

Kysymys onkin kahtalainen: 1) mistä uusia kasvun lähteitä ja 2) millaista kasvua tavoittelemme?

Kasvun uudet lähteet eivät ole savupiippu-Suomessa vaikka Matti Putkonen sitä kuinka haluaisi. Ilman muuta teollista tuotantoa tulee Suomessa olemaan, mutta suuruuden päivät ovat ohi. Muutos informaatioyhteiskunnaksi on vielä pahasti kesken ja siksi jotkut saattavat ajatella, että teollisessa yhteiskunnassa olisi vielä jälkilöylyjen mahdollisuus.

Teollisuusyhteiskunnan murtuminen ei tarkoita sitä, etteikö teollista tuotantoa vastaisuudessa olisi. Sen sijaan se tarkoittaa, että fordistinen tapa tehdä palkkatyötä on murtunut ja että työssä tarvitaan yhä enemmän sellaisia tietoja ja taitoja, joita ei muodollisessa koulutuksessa saada ja joita ei luoda pelkästään työpäivän aikana. Tästähän nykytyön rasittavuus juuri tulee!

Tietoyhteiskunnassa ovat niin teollisen, palvelualojen kuin uusien ICT-alan kasvun versot. Kyse on työn uudelleen muotoutumisesta, tuottavuudesta mutta ennen muuta palkkatyön aseman muutoksesta.

Millaista kasvua sitten? Olennaista on, miten kasvua mittaamme. Kun Keynes kumppaneineen oli kehittelmässä nykyistä bruttokansantuotteen mittaamisen tapaa - joka on suuri talouspoliittinen innovaatio - elettiin teollisessa yhteiskunnassa. Niinpä mittaaminen lähtee tuotannosta.

Kirjoitin kesällä artikkelin talouden Tietosiskoon aiheesta laajemmin. Nyt vain tiivistän väittämällä, että Keynes itse - jos eläisi - olisi muokkaamassa kansantalouden tilinpitojärjestelmää kulutuksen, tulonjaon ja varallisuuden huomioonottavaksi. Stiglitzin komissio onkin sen tehnyt, puhumattakaan OECD-työstä. On siis uusia avauksia kansantalouden mittaamiseksi.

Leo Stranius kirjoittaa tämän päivän Hesarissa (17.8.2010) pääministeri Kiviniemen seminaarin jälkiarviointina kasvuajattelun kapeudesta. Millaisia kovakalloja ekonomistit ovatkaan! Onhan aivan selvä asia, että kasvun täytyy palvella ihmistä. Jos hyvinvointikokemukset heikkenevät, jos saastunut ilma yskittää (Kiinassa sitä kasvua vasta onkin), jos tulo- ja varallisuuserot kasvavat ja maapallon sietokyky yhtä sen lajia kohtaan on koko ajan koetuksella, jotain tarttis tehdä.

Pikaisen lukemisen perusteella näyttäisi, että OECD.n kasvun mittaamiseen liittyvässä projektissa on pidetty jo joitakin kansainvälisiä kokouksia muutamien vuosien ajan. Yhteen osallistui Tilastokeskuksen pääjohtaja. Menisin heti pakkaamaan Hetemäen matkalaukun ja samalla Jyrki Kataisen.

Pointti on, että suomalainen poliittinen ja talouseliitti ei ole ymmärtänyt miten tärkeästä muutosvaiheesta kansantalouden tilinpidon mittaamisessa ollaan juuri nyt ja miten merkittävät heijastusvaikutukset sillä on kansantalouksien kilpailukyvyn, tuottavuuden ja uuden luomisen suhteen.

Ranskan presidentti Sarkozy muuten käynnisti Stiglitzin työn. Näinhän se on: pieni maa ja pienet ajatukset. Suuri voi olla suurilla ajatuksillakin, sanon minä.

17.08.2010. 10:15